Suuriin päätöksiin liittyy aina sekä iloa että surua
AMK
- posted on
- No Comment
Ikinä ei pitäisi edes itselleen uskotella mitään. Vielä muutama kuukausi sitten ajattelin, että minun kuuluu tehdä työtäni nimenomaan luokkahuoneessa oppilaiden parissa. Vain siellä voin aidosti toteuttaa kaikkea sitä, mitä olen elämäni aikana oppinut.
Toisaalta ikinä ei pitäisi alkaa julistaa mitään sellaista, mihin ei sitten tosipaikan tullen ole kanttia ryhtyä. Asioita ei muuteta suurilla sanoilla ja paasaamisella vaan konkreettisilla teoilla, pienilläkin sellaisilla.
Minun työelämäni mullistui huhtikuun alussa. Sain kunnian tulla valituksi seitsemän kunnan yhteiseksi valmistavan opetuksen seutukoordinaattoriksi. Näissä kunnissa ei aikaisemmin ollut koskaan järjestetty valmistavaa opetusta vaan kaikki uudet maahanmuuttotaustaiset oppilaat opiskelivat ensimmäisen vuoden Tampereella valmistavassa opetuksessa. Tampere järjesti myös suurimman osan seutukunnan islamin ja ortodoksiuskonnon sekä lukuisten eri kielien oman äidinkielen opetuksesta. Ensi syksystä alkaen Tampere ei enää tarjoa valmistavaa opetusta eikä uskonnon etäopetusta seutukunnan oppilaille. Oman äidinkielen opetukseen he voivat edelleen osallistua, jos kyseessä on sellainen kieli, jossa omassa kunnassa ei ole tarpeeksi kyseisen kielen puhujia.
Kun harkitsin tähän työtehtävään ryhtymistä, tunsin sekä iloa että valtavaa surua. Olin iloinen ja helpottunut, että vihdoin monien vuosien haave toteutuisi ja saisimme työpaikkakunnallemme oman valmistavan opetuksen. Se oli erään jo eläköityneen rehtorin harras toive, joka ei hänen aikanaan totetunut. Nyt tuossa yksikössä aloittaa ryhmämuotoinen alakoulun valmistava opetus. Toivottavasti terveiseni ovat menneet jo perille! Me onnistuimme sittenkin! Yläkoulun ryhmämuotoinen valmistava opetus järjestetään omassa yksikössäni ja siitä olen erityisen iloinen. Saan olla luomassa uusia ja kestäviä rakenteita tuttujen kollegoiden kanssa.
Tunsin iloa myös siitä, että opettajavuosieni jälkeen sain ottaa käyttöön myös kaiken sen osaamiseni, jonka olin hankkinut viimeisen 25 vuoden aikana, kun työskentelin kiertävänä S2-opettajana Tampereella 1990-luvun lopussa ja kun toimin koulutusyrittäjänä 2000-luvun alussa näissä samoissa seutukunnan kunnissa. Tuolloin opin verkostoitumaan ja hoitamaan asioita monialaisesti ja ennakkoluulottomasti. Silloinkin olin luomassa uusia rakenteita ja toimintatapoja yhdessä muiden ammattilaisten kanssa. Siksi en epäillyt hetkeäkään sitä, että en pärjäisi tässä uudessa tehtävässä. Sehän oli minulle tavallaan paluu juurille tekemään sellaisia asioita, joita olin ennenkin tehnyt.
Mutta minä tunsin myös valtavaa surua. Surua siitä, että minun olisi luovuttava loppukevääksi opettamisesta ja oppilaistani. Se oli minulle vaikea paikka, sillä enhän minä ollut sellainen opettaja, joka olisi koskaan haaveillut opetustyön jättämisestä. Minä tunsin suorastaan pettäväni itseni ja oppilaani.
Ne, jotka tuntevat minut paremmin, tietävät, että minä olen joutunut viimeisen kymmenen vuoden aikana luopumaan monesta asiasta. Minä tunnen itseni ja tiedän, että minusta on tullut suorastaan mestari luopumaan sellaisistakin asioista, joita olen oikeasti rakastanut. Ja kun kerroin ratkaisustani oppilailleni, kerroin heille tarinan siitä, miksi joskus on luovuttava sellaisistakin asioista, joista oikeasti pitää. Kerroin heille siitä, millaisia töitä olin ennen tehnyt ja miksi tämä uusi työ on minulle tärkeä. He ymmärsivät sen, miksi minun täytyi nyt tehdä tämä ratkaisu ja luopua heidän opettamisestaan. Kerroin asiasta myös heidän huoltajilleen ja sain sydäntälämmittävää palautetta myös heiltä.
Näillä näkymin tämä nykyinen seutukoordinaattorin työ jatkuu ensi syksystä osa-aikaisena ja voin palata luokkahuoneeseen kolmena päivänä viikossa. Saan oman valvontaluokan ja alan mahdollisesti koordinoida uutta kaksivuotista hanketta. Edessä on siis täysin uudenlainen ja mielenkiintoinen lukuvuosi.
