Normihulinaa
Olin ajatellut syyslomalta paluun hieman erilaiseksi. Aamulla palovaroitin alkoi huutaa ilman syytä ennen kello viittä. Kun tuosta shokista selvisin ja pääsin hyvissä ajoin lähtemään kävellen töihin, uusi yllätys oli jo odottamassa. Olin juuri suunnittelemassa päivän oppitunteja, kun kuulin, että valmistavan opetuksen opettaja oli sairastunut ja hänelle pitäisi saada sijainen. Apulaisrehtori päätti, että minä saisin toimia alkuviikon sijaisena ja minulle hankittaisiin omille tunneilleni sijainen.
Niinpä kävin tunnin aluksi ohjeistamassa nopeasti sijaiseni, avasin tarvittavat sivustot tietokoneelta ja menin opettamaan valmistavaan luokkaan. Saimme aamulla myös uuden ohjaajan valmistavaan luokkaan, joka oli aivan yhtä pöllämystynyt uudesta pestistään, mutta ammatti-ihmisen tavoin heti mukana luokkahuoneen toiminnassa.
Syödä ehdin, vessassa käydä ja juoda en. Opetustuntien päätteeksi menin vielä kirjastoon odottelemaan taksia ja opiskelemaan historiaa yhden valmistavan opetuksen oppilaan kanssa. Meillä oli yhteinen kieli, englanti, ja tuo puolitoistatuntinen hänen kanssaan oli hyvä muistutus siitä, miksi haluan tehdä tätä työtä. Ensin luimme selkokielistä historian kirjaa ja opiskelimme uusia käsitteitä ja sitten me keskustelimme hänen elämästään ja lähitulevaisuuden unelmistaan.
Päivän päätteeksi minulla oli valtava päänsärky, joka johtui lähinnä nestehukasta ja väsymyksestä. Onneksi sain tuulettaa tuntemuksiani muutaman kollegan kanssa opehuoneessa. Jäin vielä suunnittelemaan tuntejani ja vasta viideltä suljin koulun ovet takanani ja kävelin kauppaan ja sieltä linja-autoasemalle.
Kotona minua odotti eteisessä lappu, jossa kerrottiin, että asunnossani oli käynyt palokunta huoltomiehen kanssa. Huoltomies oli vaihtanut palohälyttimiin patterit. Hälytin oli ilmeisesti alkanut jälleen omia aikojaan huutamaan. Katsoin uutiset, söin syömättä jääneet evääni ja menin ajoissa nukkumaan.
Ne ihmiset, jotka eivät työskentele päivittäin koulussa, eivöt voi oikeasti ymmärtää, millaista venymistä tavallisilta opettajilta vaaditaan päivittäin, kun eteen tulee ennakoimattomia tilanteita. Mutta onneksi kouluissa työskentelee usein kymmeniä tällaisia venymiseen kykeneviä yksilöitä, jotka suoriutuvat lähes tilanteesta kuin tilanteesta. Omassa yksikössäni meitä auttaa jaksamaan huumori ja ehdoton luottamus toisiimme. Tiukassa paikassa ei auta itku vaan yhteinen nauru. Uskon, että samanlaista työarkea eletään myös sairaaloissa, terveyskeskuksissa, vanhusten hoivalaitoksissa, päiväkodeissa ja lukuisilla työpaikoilla, joissa työt yritetään hoitaa kulloinkin käytettävissä olevilla resursseilla ja henkilöstöllä.