• Share on Facebook.
• Share on Twitter.
• Share on LinkedIn

Aloin suorittaa viime kesänä opetushallinnon tutkintoa. Olin harkinnut asiaa vuoden ja keväällä ilmoittauduin opetushallituksen kurssille. Kesäkuun alussa oli ensimmäiset kolme tiivistä opiskelupäivää etänä ja elokuun alussa vielä toiset kolme etäopiskelupäivää. Nyt minulla on kaksi vuotta aikaa kirjoittaa kahdeksan esseetä tuolla kurssilla annetuista aiheista. Työn ohessa se on minullekin haastava suoritus, vaikka olen tottunut tekstin tuottaja. Tässä vaiheessa kaksi esseetä on hyvällä mallilla ja kolmaskin on jo hahmottumassa.

Sain kurssilta rutkasti oleellista tietoa, jota tarvitsen nykyisessä työssäni kieli- ja kulttuuriryhmien opetuksen seutukoordinaattorina. Tärkein anti oli kuitenkin se, että katson nyt opettajan ja rehtorin työtä aivan uudesta näkökulmasta. Koulu on ensisijaisesti oppilaita varten ja rehtorin työn ydin on koulunpito. Toki rehtorin työnkuvaan kuuluu myös tukea opettajia ja muuta henkilökuntaa huolehtimaan omista tehtävistään, koska rehtorin vastuulla on se, kuinka hyvin oppilaitos täyttää sille annetut vaatimukset.

Vaikka vastuu oppilaitoksen toiminnasta on rehtorilla, myös opettajien on tunnettava oma vastuunsa. Vähimmäisvaatimus on, että opettaja on lukenut oman oppiaineensa opetussuunnitelman huolellisesti läpi eli hän tietää, mitkä ovat kunkin luokka-asteen opetuksen tavoitteet, keskeiset sisällöt ja arviointikriteerit. Opetussuunnitelman sisällön tuntemusta tarvitaan, kun opettaja miettii, millaisia tukitoimia yksittäinen oppilas tarvitsee, jotta hän voi osoittaa osaamisensa esimerkiksi arvosanan kuusi tai seitsemän mukaisesti. Opettajan täytyy tietää, mitkä ovat oppiaineen minimitavoitteet hyväksyttyyn suoritukseen, nekin löytyvät opetussuunnitelmasta.

Nykyaikana on trendikästä hakea vastakkainasetteluja ja kirjoitella raflaavasti otsikoituja juttuja siitä, kuinka nykyvanhemmat asettavat kohtuuttomia vaatimuksia opettajille ja kouluille. Olen itsekin kuullut, että joku huoltaja on ilmoittanut äidinkielen opettajalle, että oppilaan ei tarvitse lukea yhtään kirjaa, koska heillä kotonakaan ei lueta kirjoja. Tähänkin löytyy ratkaisu opetussuunnitelmasta ja sen arviointikriteereistä. Arvosanaan kahdeksan oppilaan on luettava sovitut teokset, jos hän ei niin tee, hän ei missään nimessä saavuta arvosanan kahdeksan kriteereitä tässä osa-alueessa. Jos oppilas ei suorita jotakin opetussuunnitelmassa mainittua osa-aluetta, esim. hän ei suostu pitämään suullista esitelmää luokan edessä tai hän ei osallistu yhdellekään uintitunnille, se vaikuttaa tuon kyseisen oppiaineen arviointiin ja arvosanaan. Tässä asiassa opettaja on vahvoilla, koska hänen toimintansa perustuu opetussuunnitelmaan. Tämä on huoltajienkin tärkeää tiedostaa.

Valitettavasti jotkut opettajat kokevat kohtuuttomina nekin vaatimukset, jotka kohdistuvat heihin, kun oppilas oikeasti tarvitsee tukea oppimiseensa. Esimerkiksi tehostetun ja erityisen tuen oppilaiden opetuksen suunnittelu koetaan kuormittavana. Pedagogisten asiakirjojen laatimista pidetään ylimääräisenä työnä, vaikka ne ovat hyvä työväline oppilaan opetuksen suunnittelussa ja toteuttamisessa. Valmistavasta opetuksesta tulleet oppilaat ovat monelle suoranainen lisätaakka, vaikka suurin osa oppilaista on todella motivoituneita eikä heillä ole oppimisessaan muuta haastetta kuin heille uusi kieli. Senkään ei pitäisi olla mikään ongelma, koska nykyään tekoälyn avulla oppilaat voivat hyödyntää tehokkaasti omaa äidinkieltään oppimisessa. Se, että huoltaja vaatii oppilaalle tämän tarvitsemaa tukea ei ole kohtuuton vaatimus vaan oppilaan etu, ja se menee nykyisen opetussuunnitelman mukaan kaiken muun edelle. Tämä olisi jokaisen opettajan syytä sisäistää, ellei sitten välttämättä halua esimerkkitapaukseksi eduskunnan oikeusasiamiehen lausuntoon tulevaisuuden opetushallinnon kurssille.