So many books, so little time!
Ennen ostelin jatkuvasti kirjoja. Nykyään olen vannoutunut kirjaston käyttäjä. Toki edelleenkin ostan kirjoja, jos ne ovat sellaisia, että ne pitää ehdottomasti olla aina saatavilla, ihan vain varmuuden vuoksi. Sellaisia saattavat olla esim. jotkut runokirjat tai tietokirjat. Romaaneja ostelen harvemmin. Uusin Seppo Jokinen on toki aina ostettava. Ja Khaled Hosseinin kirjat on jostakin syystä myös omistettava.
Aloitin Pekka Vartiaisen Postmoderni kirjallisuus -teoksen lukemisen keväällä. Samalla kun luin sitä, puhelimeni muistikirja täyttyi minulle entuudestaan tuntemattomien kirjailijoiden nimistä. Menin listan kanssa kirjastoon ja kahmin mukaani ainakin kymmenen romaania. Kuvassa on osa saaliistani. Olen lukenut niistä ainoastaan DeLillon Omegapisteen. Se oli ihan kohtuullinen. Tuon pinon läpikäymiseen minulla on aikaa vielä muutama kuukausi.
Yleensä minulla on monta kirjaa luvun alla yhtäaikaa. En ole tuota Vartiaistakaan lukenut vielä loppuun. Varaan nimittäin useimmat uutuuskirjat kirjastosta ja kun saan ne itselleni, minulla on ainoastaan kuukausi aikaa lukea ne alta pois ennen kuin ne on palautettava seuraavaa varaajaa varten. Tällaisessa pakkoraossa luin mm. Irvingin uusimman. Se oli riemastuttava lukukokemus, vaikka alkuun mietin, olenko lukenut tämänkin tarinan toisinnon joskus aikaisemmin. Irvingin henkilögalleria on silkkaa 2000-lukua, ja se on ollut sitä jo 70-luvulta saakka.
Selailin myös Donnerin Mammutin läpi. Tiiliskiven verran aikuisen miehen ruikutusta. Liian masentavaa, mutta tulipa sekin plarattua joten kuten.
Tänä kesänä olen lukenut ensimmäisen kerran Erlend Loen kirjoja. Luin ensin Päivät Nigellan kanssa ja ihastuin Loen absurdiin maailmaan ja niukkaan, mutta niin elävään dialogiin. Seuraavaksi luin Supernaiivin, joka on kerrassaan ihastuttava. Pelkäsin koko ajan, että päähenkilölle tapahtuu jotain pahaa, mutta onneksi niin ei käynyt. Tosiasioita Suomesta tuntui sen jälkeen tylsältä ja ainoastaan selailin sen läpi. Kirjahyllyssä on muutama muu Loe odottelemassa vuoroaan.
Milan Kundera on ollut 80-luvulta saakka yksi lempikirjailijoistani. Nuorempana olin lumoutunut hänen tavastaan kirjoittaa. Katselin Olemisen sietämättömän keveyden dvd:ltä viime keväänä ja olin edelleen myyty. Nyt luin ajatuksen kanssa Tietämättömyyden, enkä enää ollut yhtä vakuuttunut siitä, että Kunderan tapa kirjoittaa olisi kovin mielekäs. Itseasiassa Kunderakin kirjoittaa samaa tarinaa yhä uudestaan ja uudestaan ja käyttää samoja tehokeinoja, joista tulee jopa hieman ärsyttäviä maneereja. Nuorempana ahmin etymologisia selityksiä sanoille, nyt huomasin jo hyppiväni niiden yli. Keski-ikäisenä esikuvat vaihtuvat, niin sen kai kuuluukin olla.
Viikko sitten huomasin marketin lehtihyllyssä uuden lehden. Uusi Regina mainostaa itseään kirjallisena viihdelehtenä ja sellainen se totta vie olikin. Lehdessä on muutaman romanttisen novellin lisäksi paljon artikkeleita kirjallisuudesta ja kirjaesittelyjä. Kuinka ollakaan piti taas laatia uusi lista kirjailijoista ja lähteä kirjastoon. Osa kirjoista oli niin uusia, että niitä ei hyllyillä ollut, mutta lainasin sitten jonkun muun teoksen kyseiseltä kirjailijalta. Tälla tavalla löysin mm. Annamari Marttisen. Olen vasta aloitellut hänen Ero-romaaniaan ja luulenpa, että sen jälkeen haluan lukea muutkin hänen teoksensa.
Näiden romaanien lisäksi kirjapinostani löytyy runokirjoja, näytelmiä ja tietokirjoja. Joka viikko saan siitä napsittua muutaman kirjan pois, mutta kun käyn palauttamassa ne kirjastoon, pino kasvaa vain entisestään. Onneksi lomaa on vielä jäljellä, sillä töiden alettua lukemiseen käytettävä aika lyhenee dramaattisesti.