Reppuja täyttämässä
Pieni haikeus alkaa taas hiipiä mieleen. Ihan kohta on taas se aika vuodesta, kun täytyy hyvästellä iso joukko nuoria, jotka ovat saaneet peruskoulunsa päätökseen. Tänä keväänä ovat vuorossa ne oppilaat, jotka tulivat yläkouluun yhtä aikaa minun kanssani. Kolme vuotta on vierähtänyt vauhdikkaasti. Toisaalta tunnen myös ylpeyttä, sillä tiedän, että monella on näiden kolmen vuoden aikana reppu täyttynyt hyvillä eväillä ja uskon heidän pärjäävän jatko-opinnoissaan. Osalla repussa ei välttämättä ole faktatietoa, mutta se on pullollaan sosiaalista kompetenssia, taitoa tulla ihmisten kanssa toimeen ja sellaisenkin repun omistaja tulee elämässään pärjäämään.
Suurimmalla osalla nuorista on sellaiset opiskeluvalmiudet, että he kykenevät suoriutumaan opinnoistaan kunnialla. Kaikilla eväät eivät opiskeluun riitä. Juha Mäki-Keitelä kirjoittaa Aamulehden Alakerrassa (24.5.2010) opintonsa keskeyttävistä nuorista.
Hänen mukaansa joka vuosi noin 28 000 tuhatta opiskelijaa eri kouluasteilla keskeyttää opintonsa kokonaan. Ongelmallisin porukka on toisen asteen ammatillisen perusopetuksen keskeyttäneet nuoret. Heistä jopa 64% jää pysyvästi vaille koulutusta ja työpaikkaa.
Mäki-Ketelän mukaan tyypillinen opintonsa keskeyttäjä on sosiaalisilta valmiuksiltaan ja vuorovaikutustaidoiltaan rajoittunut. Altistavina tekijöinä voi olla vanhempien heikko sosiaalinen asema, oppimiseen liittyvät vaikeudet, kiusaaminen tai mielenterveysongelmat. Joiltakin saattaa elämästä puuttua kokonaan aikuinen, joka tukisi lapsen tai nuoren koulunkäyntiä. Juuri näille oppilaille koulun merkitys on tärkeä.
Mäki-Ketelä kritisoi perinteistä koulua, jossa painotetaan teoreettista opiskelua ja noudatetaan orjallisesti opetussuunnitelmaa vaikka monet oppisivat paremmin, jos pääsisivät enemmän tekemään itse asioita. Tämä asia tiedostetaan kouluissa , mutta hänen mukaansa rehtorit ja opettajat ovat kyvyttömiä ja haluttomia muuttamaan metodejaan erilaisille oppijoille paremmin soveltuviksi.
Mäki-Ketala peräänkuuluttaa riskitekijöiden varhaista tunnistamista ja puuttumista ongelmiin. Käytännössä se tarkoittaa, että lapsia ja nuoria tulisi kontrolloida ja tukea myönteisessä hengessä.
Jokaisessa luokassa on oppilaita, jotka ainakin joiltakin osin täyttävät hypoteettisen opintojensa keskeyttäjän kriteerit. Uskon, että suurin osa opettajista näkevät oppilaansa yksilöinä ja he osaavat arvioida, kuinka juuri tätä kyseistä oppilasta tulisi tukea. Esimerkiksi jos opettaja huomaa, että joku oppilas mielellään vetäytyy syrjään, hän usein pyrkii huomioimaan tällaisen oppilaan jollakin tavalla. Ryhmätyötilanteissa opettaja voi katsoa, että oppilas pääsee sellaiseen ryhmään, jossa hän uskaltaa sanoa mielipiteensä ja missä hänet ylipäätään huomioidaan. Opettajan täytyy muistaa antaa tällaiselle oppilaalle palautetta siinä missä niillekin, jotka tuovat itseään jatkuvasti hyvin äänekkäästi esille.
Jokaisen opettajan on aina ja joka tilanteessa puututtava kiusaamiseen, kun hän sen havaitsee. Nykykouluissa on käytettävissä paljon hyviä välineitä, kuten esim. Opetushallituksen rahoittama KiVa Koulu-hanke. Monissa kouluissa on myös ns. vertaissovittelijoita eli oppilaita, jotka on koulutettu ratkomaan nuorten välisiä kiistoja.
Oppimiseen liittyvät ongelmat ja niihin puuttuminen on monitahoisempi juttu. Opettaja voi kyllä havaita, että oppilaalla on oppimisessaan hankaluuksia, mutta niiden syiden selvittäminen vaatii moniammatillista yhteistyötä. Asioita viedään eteenpäin oppilashuoltoryhmän kautta, mutta tuloksien saaminen mahdollisine testauksineen vie ainakin pari kuukautta, joskus jopa koko lukukauden, ennen kuin oppilaalle on mahdollista tehdä jotain räätälöityjä suunnitelmia. Isossa koulussa on paljon oppilaita, jotka tarvitsevat erilaisia tukitoimia, joten siitä, kun opettaja ilmaisee huolensa jonkun yksittäisen oppilaan kohdalla, aikaa voi kulua yllättävänkin paljon, ennen kuin hänen asiaansa ehditään kunnolla paneutumaan.
Toki opettaja voi itsenäisestikin harkita, mitkä oppisisällöt omassa oppiaineessa ovat kunin oppilaan kannalta keskeisiä ja mitkä puolestaan eivät erityisen tärkeitä. Mutta mikäli oppilaalla ei ole henkilökohtaistettua oppimissuunnitelmaa, hänen tulisi saada opetussuunnitelman mukaista opetusta ja hänet tulisi myös niillä kriteereillä arvioida.
Jokaisella luokalla on nimittäin myös niitä oppilaita, jotka eivät ole valmiita laittamaan tikkua ristiin oman oppimisensa eteen. Heiltä puuttuu yksinkertaisesti motivaatio opiskella. Välillä tunnen itseni jopa epäreiluksi, koska en ole jatkuvasti patistamassa heitä tekemään tehtäviään. Miksi he saavat luistaa kirjallisista töistä, jotka ovat muille pakollisia. Ja eikö heidänkin tulisi joka tapauksessa oppia kurinalaista työntekoa, sillä sitä heiltä työelämässäkin vaaditaan. Vai onko jossakin heille suunnatut leppoisamman työmarkkinat, joissa urakoita saa painaa ihan vapaasti omaan tahtiin ilman ulkoista painetta?
Entä arviointi sitten? Toisinaan kaipaan vielä yläkouluunkin sanallista arviointia. Varsinkin äidinkielessä se olisi perusteltu, koska oppiaine on niin laaja. Joku oppilas on erittäin motivoitunut opiskelemaan kielioppia, mutta kirjoittaminen on tuskaa. Joku ei jaksa väkertää kirjallisia töitä, saatika edes muistiinpanoja vihkoon, mutta hän pärjää suvereenisti yleissivistyksensä vuoksi luokkahuonekeskusteluissa. Joku kieltäytyy yksinkertaisesti tekemästä mitään opiskelujensa eteen, mutta hän on muuten mukava ja avoin nuori, jonka kanssa tulee helposti toimeen ja joka varmasti tulee sosiaalisten taitojensa puolesta pärjäämään elämässään. Miten näitä kaikkia yksilöitä voi edes arvioida oikeudenmukaisesti samoin kriteerein asteikolla 4-10?
Ja siksi onkin hyvä tässä vaiheessa muistaa sanoa jokaiselle ysiluokkalaiselleni jotain positiivista ja kannustavaa ennen kuin he saavat päättötodistuksen käteensä ja katsovat sieltä numeerisen tuomion. Voihan olla, että se pieni ystävällinen sana on juuri se, joka saa hänet aikanaan valitsemaan itselleen sopivan alan. Ei kenenkään tarvitse olla hyvä kaikessa; riittää, että itse tunnistaa omat vahvuutensa.