• Share on Facebook.
• Share on Twitter.
• Share on LinkedIn

Kuuntelin radiosta Anni Kytömäen haastattelua, jossa hän ohimennen mainitsi viehättävän ilmaisun”simpukkamaiset ihmiset”. Hän viittasi tällä ihmisiin, jotka eivät saa yhteyttä muihin ihmisiin, vaikka kaipaisivatkin seuraa. Nyt joululomalla tunnen itsekin eläväni tällaista simpukkamaista elämää. Olen ollut tekemisissä vain muutaman lähipiiriini kuuluvan ihmisen kanssa. Näinhän nyt moni muukin elää, sillä kaikkia ylimääräisiä kontakteja on nyt vältettävä. Mutta elämäni on kutistunut entisestään esim. vuoden takaiseen elämääni verrattuna, sillä minulla ei ole enää mitään kontakteja sosiaalisessakaan mediassa. Kun olen kotona yksin tai puolisoni kanssa, olen todellakin yksin tai vain hänen kanssaan.

En kuitenkaan tunne jääneeni mistään tärkeästä paitsi. Olen ennemminkin tyytyväinen siihen, että minun ei ole tarvinnut kuluttaa energiaani yhteenkään somekeskusteluun. Vältän niitä viimeiseen asti jopa sillä ainoalla foorumilla, jossa enää olen läsnä. Joulukuun viimeisinä päivinä LinkedInissäkin virtaani ovat tulleet kahden opettajan, Marika Toivolan ja Maarit Korhosen, yleisönosastokirjoitukset, joissa he ottivat kantaa opettajien opettajien ammattitaitoon. Voin vain kuvitella, millaista ryöpytystä molemmat ovat saaneet esim. Facebook-ryhmissä. Minä tyydyin lukemaan Helsingin Sanomista kirjoitusten saamat kommentit ja ainakin siellä keskustelu oli erittäin asiallista ja maltillista. En ole kokenut tarpeelliseksi osallistua keskusteluun, en varsinkaan nyt, kun tarkoitus on saada opetustyöstä taukoa ja lepoa, jotta jaksaa taas tammikuun 10. päivä aloittaa uuden, kesän kynnykselle asti jatkuvan työrupeaman.

Tänä vuonna uuden vuoden alkaminen tuntuu entistä merkityksettömältä. Takana on edellisiin vuosiin verrattuna erittäin tasainen ja yllätyksetön vuosi ja se on tuntunut hyvältä. Toivoisin, että tuleva vuosi olisi yhtä tasainen ja yllätyksetön. Itse en aio järjestää mitään draamaa, sitä yleensä tulee elämään ihan järjestämättäkin. Ystävien ja perheenjäsenten elämässä on ollut paljon tapahtumia, sairautta ja uupumista. Se kuuluu elämään. Jokaisella meillä on vuorollaan tilanteita, kun täytyy luopua. Omat vanhemmat vanhenevat, sairastuvat ja kuolevat. Nuorikin ihminen voi uupua tai sairastua vakavasti. Elämä ei useinkaan suju niin kuin sen haluaisi sujuvan. On pakko sopeutua vallitseviin olosuhteisiin ja tehtävä sellaisia valintoja, joita on mahdollista kussakin tilanteessa tehdä.

Ikääntyessäni olen huomannut, kuinka omat voimavarat ovat hyvinkin rajalliset. Minulla ei ole enää sellaista ylettömään haihatteluun vaadittavaa energiaa. Nyt huomaan, että olen välttynyt monenlaiselta ylimääräiseltä stressiltä, kun en ole toteuttanut jokaista päähänpistoani. Jo pelkkä haihattelu vie valtavasti energiaa. On kuluttavaa ensin nostattaa adrenaliinitasonsa unelmoimalla jostakin epärealistisesta ja sitten kohdata ne tunteet, jotka syntyvät siitä, että pettyy omiin epärealistisiin odotuksiinsa. En usko, että tällaisen kierteen loputon toistaminen tekee hyvää kenenkään psyykeelle. Siksi ennemmin tyydyn haaveilemaan jostakin realistisesti asiasta ja toteuttamaan sen. Tällainen asia oli esim. tänä syksynä nuoren mielen ensiapukurssin suorittaminen. Ennen kuin ilmoittauduin, mietin tarkkaan, onko minulla aikaa tehdä vaadittavat tehtävät annetussa ajassa ja olin todella tyytyväinen, kun sain kurssin suoritettua ilman, että jouduin edes tinkimään kallisarvoisesta vapaa-ajastani.

Tarvitsen nykyään valtavasti aikaa pelkästää itselleni ja joutilaalle olemiselle. Tarvitsen joka päivä tilaa, jossa voin vain kellua ajatuksissani. En halua täyttää tuota tilaa ulkopuolisilla äänillä, siksi en aamuisin halua välttämättä edes avata radiota. Onnellisin olen niinä aamuina, kun tiedän, että minun ei ole pakko lähteä minnekään eikä tavata ketään. Simpukkaelämä sopii minulle.