• Share on Facebook.
• Share on Twitter.
• Share on LinkedIn

Tein tällä viikolla tärkeän oivalluksen. Olen tuskaillut isojen heterogeenisten opetusryhmien kanssa. Olen jakanut porukkaa, eriyttänyt tehtäviä ja laatinut oppimispolkuja eritasoisille oppijoille. Olen hyödyntänyt erityisopettajan hupenevia palveluita ja pyytänyt koulunkäyntiavustajaa luokkaani auttamaan.

Tällä viikolla oppilaiden piti kirjoittaa tulevaisuuteen sijoittuvaa tarinaa. Olimme edellisinä tunteina perehtyneet aiheeseen mm. katsomalla hienon dokumenttielokuvan robotiikasta elokuvissa ja ajattelin, että aihe olisi mieluinen erityisesti pojille, jotka ovat kiinnostuneita tietokone- ja kännykkäpeleistä.

Tarinan sai kirjoittaa käsin tai koneella. Osa porukasta pääsi hyvin vauhtiin, osa tarvitsi hieman apua alkutilanteeseen virittäytymisessä (Aloita vaikka niin, että astut ulos rakennuksesta, kuvaile millaista ulkona on, onko lämmintä vai kylmää (ilmastonmuutos), millaisella ajoneuvolla lähdet töihin, millaista työtä teet jne.)

Muutama oppilas ei saa mitään aikaiseksi. Huomio hajoaa muihin asioihin, keskittyminen ei riitä, sanoja ei vain ilmesty paperille eikä tietokoneen ruudulle.

Samaan ilmiöön olen törmännyt monen monta kertaa. Silloin kyseessä on ollut tiedonhaku tai jonkun tietotekstin kirjoittaminen annetun aineiston pohjalta. Tuolloin olen istunut hetken oppilaan vieressä ja auttanut häntä löytämään tietoa ja kirjoittamaan muutaman rivin. Tätä taitoa on harjoiteltu varmasti useiden vuosien ajan monessa muussa oppiaineessa täyttämällä työkirjatehtäviä tai tekemällä pieniä esitelmiä. Kysymys ei ole siis siitä, että asiaa ei olisi harjoiteltu.

Tarinaa ei kukaan opi kirjoittamaan muuten kuin kirjoittamalla tarinaa. Alkuvaiheessa ei ole väliä, kuinka oikein kieliopillisesti sanat ja lauseet ruudulle tai paperille naputellaan tai raapustetaan, kunhan niitä vain ilmestyy. Mutta mitä minä voin oikeasti enää tehdä oppilaan hyväksi, jos niitä sanoja ei vain ala ilmestyä? Sanelemaanko minun on ruvettava? Onko minun kenties kirjoitettava tarina oppilaan puolesta?

Oppituntien jälkeen järjestettävä tukiopetus ei auta tässä tilanteessa. Stressaantunut oppilas ei tuota fiktiivistä tarinaa yhtään sen paremmin oppituntien jälkeen kuin oppitunneilla. Kotiläksyksi tarinan voi toki antaa, mutta mistä minä tiedän, kumpi vanhemmista sen loppujen lopuksi on sanellut tai mistä kirjasta se on napattu valmiina.

Tällaisia oppilaita alkaa olla yhä useammassa opetusryhmässä. Vuodesta toiseen he onnistuvat pääsemään luokaltaan heikoin arvosanoin, heidän äidinkielen arvosanansa on yläkoulun yhdeksännellä luokalla viisi tai kuusi.

Nämä oppilaat pidetään yleisopetuksen ryhmissä, koska heille ei ole tilaa erityisopettajan parkkiopetuksessa. Nämä oppilaat hyötyisivät pienryhmäopetuksesta, jossa opettajalla olisi aikaa joka tunti auttaa systemaattisesti opiskelutekniikoiden hiomisessa. Pirstaleinen yleisopetuksen systeemi, jossa joka tunti siirrytään uusiin tehtäviin, ei tue heidän oppimistaan.

Koska koulussa on heikosti (keskiarvo alle 7) menestyviä oppilaita jo niin paljon, tällainen vitosen ja kutosen oppilas ei enää edes huolestuta koulun pedagogista johtoa. Oppilashan pääsee kursseistaa läpi; tukitoimet riittävät nykyään enää niille oppilaille, jotka eivät ilman niitä pääse kursseista läpi. Kauhulla odotan kesäkuun alkua, kun nämä oppilaani vievät kevättodistuksensa kotiin. Wilmaan katsominen pelottaa ja puhelimen aion pitää äänettömällä. Toivottavasti vanhemmat ymmärtävät, että syy ei ole meissä opettajissa eikä edes koulun pedagogisessa johdossa. Syy löytyy paljon ylempää, hallituksen tekemistä koulustusleikkauksista ja kuntien koulutusbudjeteista.

Kun aloitin työni kymmenen vuotta, tavoitteenani oli tukea oppilaita saavuttamaan ainakin arvosanaan seitsemän vaadittavat tiedot ja taidot. Näiden vuosien aikana minulta on viety resurssit saavuttaa tuo tavoite. Minulta vei kaksi vuotta oivaltaa, että syy oppilaiden huonoon menestykseen ei ole minussa vaan näissä olosuhteissa, joissa yritän työtäni tehdä.

Minä teen parhaani tämän yhteiskunnan eteen. Nyt on aika kysyä, mitä yhteiskunta tekee sen eteen, että minun työpanokseni tuottaa mahdollisimman suuren hyödyn?